/0/10966/coverbig.jpg?v=544c74c28f4c379be89ea08f3da16e51)
Kaksintaistelu by Anton Pavlovich Chekhov
Kaksintaistelu by Anton Pavlovich Chekhov
Oli kello kahdeksan aamulla - se aika, jolloin upseerit, virkamiehet ja matkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan y?n j?lkeen uivat meress? ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teet?. Ivan Andreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ik?inen nuorimies, rahaministeri?n virkamieslakini p??ss? ja tohvelit jalassa, tapasi uimaan menness? rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossa yst?v?ns?, sotilasl??k?ri Samoilenkon.
Samoilenkolla oli iso p??, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskin ollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaa poskiparta; kun t?h?n viel? yhtyi turpea vartalo ja k?he? soturin basso, niin eip? ihmett?, ett? h?n vieraaseen, joka ensi kerran saapui paikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kulua pari kolme p?iv?? ensimm?isest? tutustumisesta, niin alkoivat h?nen kasvonsa n?ytt?? eritt?in herttaisilta, lempeilt?, jopa kauniiltakin. Kankeista liikkeist??n ja karkeahkosta ??nest??n huolimatta h?n oli ihmisen? s?vyis?, tavattoman hell?luontoinen, jalomielinen ja kohtelias. Kaikkia kaupunkilaisia h?n sinutteli, kaikille h?n antoi rahoja lainaksi, oli heid?n l??k?rins?, toimitteli heit? naimisiin, sovitteli heid?n pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereit?, joissa paistoi hiilill? lampaanliham?ykkyj? ja keitti piikkiev?kaloista mainiota kalalient?; aina h?n puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina h?nell? oli jotakin iloitsemisen syyt?. Yleisen mielipiteen mukaan h?n oli moitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta: ensiksikin h?n h?pesi omaa hyv?syd?misyytt??n ja koetti peitt?? sit? tuimalla katsannolla ja tahallisella t?ykeydell?, ja toiseksi h?n tahtoi, ett? v?lsk?rien ja sotamiesten tuli puhutella h?nt? "ylh?isyydeksi", vaikka h?nell? oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.
- Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, - virkkoi Lajevski, sittenkun he molemmat, h?n ja Samoilenko, olivat astuneet olkap?it??n my?ten veteen. - Otaksutaan, ett? olet rakastunut naiseen ja asettunut h?nen kanssaan el?m??n yhdess?; parin vuoden kuluttua sitten, kuten voi sattua, et en?? h?nt? rakasta, vaan alat tuntea, ett? h?n on sinulle vieras. Miten sin? sellaisessa tapauksessa menettelisit?
- Perin yksinkertaisesti. Sanoisin: l?hde, muoriseni, mille ilmansuunnalle halajat - ilman pitempi? puheita.
- Helposti sanottu! Mutta jollei h?nell? ole mihin menn?? Jos h?n on yksinkertainen nainen, vailla sukulaisia, vailla rahaa, jos ei osaa tehd? ty?t?...
- Siin? tapauksessa ... anna h?nelle viisisataa ruplaa k?teen tahi maksa viisikolmatta ruplaa kuukaudessa - ja tyytyk??n siihen. Onhan se selv??!
- Otaksutaan, ett? sinulla on nuo viisisataa tahi kuukausittain viisikolmatta, mutta nainen, josta puhun, on ?lyk?s, hieno, ylpe? luonnostaan. Tokko ottaisit tarjotaksesi h?nelle rahoja? Ja miss? muodossa?
Samoilenko aikoi jotakin vastata, matta samassa suuri aalto hulvahti heid?n molempien ylitse, loiskahti rantaan ja vy?ryi pauhaten takaisin pienten kivien yli. Yst?vykset nousivat rannalle ja alkoivat pukeutua.
- Tietysti, onhan hankalaa el?? naisen kanssa, jota ei rakasta, - lausui Samoilenko, karistaen hiekkaa saappaastaan. - Mutta pohtikaamme asiaa ihmisyyden kannalta, Vanja. Jos asia koskisi minua, niin en ollenkaan n?ytt?isi, ett? olen lakannut rakastamasta, vaan el?isin h?nen kanssaan hamaan kuolemaan asti.
H?nen tuli ?kki? h?pe? omia sanojaan; niiden vaikutusta lievent??kseen h?n sitten virkkoi:
- Minusta on sama, vaikka ei akkav?ke? olisi olemassakaan. Lempo heid?t perik??n!
Yst?vykset pukeutuivat ja meniv?t paviljonkiin. T??ll? Samoilenko oli kuin kotonaan, ja h?nell? oli siell? omat erikoiset astiansakin. Joka aamu h?nelle tuotiin tarjottimella kuppi kahvia, korkeassa s?rm?isess? juomalasissa j??nsekaista vett? ja ryyppy konjakkia; h?n joi ensin konjakin, sitten kuuman kahvin, sitten j??nsekaisen veden, ja se lienee maistunut aika hyv?lt?, sill? n?m? juotuaan h?n sai silmiins? erikoisen kiillon, silitteli molemmin k?sin poskipartaansa ja virkkoi merta p?lyillen:
- Suurenmoinen n?ky kerrassaan!
Pitk?n, hy?dytt?miss? ja ik?viss? ajatuksissa vietetyn y?n j?lkeen, jotka eiv?t sallineet h?nen nukkua, vaan ihan kuin lis?siv?t y?n kuumuutta ja pimeytt?, Lajevski tunsi itsens? masentuneeksi ja veltoksi. Kylpy ja kahvi eiv?t tehneet h?nen oloaan paremmaksi.
- Jatketaanpa, Aleksander Daviditsh, taannoista keskusteluamme, - sanoi h?n. - Min? en tahdo peitell?, vaan puhun sinulle suoraan, kuten yst?v?lle: v?lini Nadeshda Feodorovnan kanssa ovat huonot ... tykk?n??n huonot! Suo anteeksi, ett? ilmaisen sinulle salaisuuteni, mutta minun t?ytyy saada kevent?? syd?nt?ni.
Samoilenko, aavistaen mist? tulisi olemaan puhe, loi katseensa maahan ja alkoi sormillaan naputtaa p?yt??n.
- Olen el?nyt h?nen kanssaan kaksi vuotta, ja nyt on rakkauteni h?neen lopussa, - jatkoi Lajevski, - tai oikeammin, olen tullut k?sitt?m??n, etten koskaan ole rakastanutkaan... N?m? kaksi vuotta ovat olleet petosta.
Lajevskilla oli tapana keskustellessaan tarkkaavasti katsella hele?npunaisia k?mmeni??n, pureskella kynsi??n tahi likist?? sormilla kalvosimiaan. Ja nytkin h?n teki samoin.
- Min? tied?n varsin hyvin, ettet sin? voi minua auttaa, mutta puhun sinulle sent?hden, ett? meik?l?isen kovaosaisen ja liikanaisen ihmisen ainoa pelastus on puhumisessa. Minun t?ytyy tehd? tiett?v?ksi jokainen tekoni, minun on l?ydett?v? selitys ja puolustus j?rjett?m?lle el?m?lleni kenenk? hyv?ns? teorioista, kirjallisista tyypeist?, siit? esimerkiksi, ett? me, aateliset, huononemme suvustamme, ja niin edelleen... Viime y?n? esimerkiksi min? lohdutin itse?ni koko ajan ajattelemalla: ah, kuinka oikeassa on Tolstoi, kuinka s??lim?tt?m?n oikeassa! Ja minulle tuli siit? helpotusta. Todellakin suuri kirjailija! Sanottakoon mit? hyv?ns?.
Samoilenko, joka ei koskaan ollut lukenut Tolstoita, vaikka yht?mittaa oli ollut aikeissa lukea h?nen teoksiaan, joutui h?mille ja vastasi:
- Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta h?n ottaa kuvattavansa suoraan luonnosta...
- Voi sent??n, - huokasi Lajevski, - miss? m??rin sivistys onkaan meid?t turmellut! Min? rakastuin naituun naiseen; h?n samaten minuun... Alussa meill? oli suuteloita, hiljaisia iltoja, lupauksia, Spencer ja ihanteita ja yhteisi? harrastuksia... Mokoma vale! Todellisuudessa pakenimme h?nen miest??n, mutta valehtelimme itsellemme, ett? pakenimme sivistyneen el?m?mme tyhjyytt?. Tulevaisuus kangasti meille seuraavanlaatuisena: aluksi Kaukaasiassa, kunnes perehdymme maahan ja ihmisiin, min? otan virastotakin ylleni ja alan hoitaa virkaa, sitten otamme kappaleen perkaamatonta maata, rupeamme tekem??n ty?t? otsamme hiess?, istutamme viinitarhan, muokkaamme pellon, ynn? muuta. Jos minun sijassani olisit ollut sin? tai tuo el?intieteilij? von Coren, olisitte Nadeshda Feodorovnan kanssa kukaties el?neet kolmekymment? vuotta ja j?tt?neet j?lkel?isillenne rikkaan viinitarhan ja tuhannen desjatiinaa maissipeltoa, jota vastoin min? tunsin itseni h?vinneeksi mieheksi jo ensi p?iv?st? l?htien. Kaupungissa on siet?m?t?n helle, ik?v?? ja ihmistyhj??; jos taas l?htee kaupungin ulkopuolelle, on siell? joka pensaan ja kiven juurella uhkaamassa skorpionit ja k??rmeet, ja taas edemp?n? ovat vuoret ja er?maa. Outoja ovat ihmiset, outoa on luonto, viljelys kurjaa - kaikki se on jotakin toista kuin turkki p??ll? k?vell? Nevskill? k?si k?dess? Nadeshda Feodorovnan kanssa ja haaveksia l?mpimist? maista. Se kysyy taistelua el?m?st? ja kuolemasta, mutta mik? taistelija min? olen? Kurja, heikkohermoinen ja ty?h?n tottumaton... Ensi p?iv?st? asti oivalsin, ett? raatajan el?m?? ja viinitarhaa koskevat ajatukseni olivat p?ty?. Mit? taas tulee rakkauteen, t?ytyy minun sanoa, ett? el?m? naisen kanssa, joka on lukenut Spenceri? ja sinun t?htesi matkannut maailman ??riin, on yht? v?h?n mielenkiintoista kuin el?m? mink? Anisan tai Akulinan kanssa hyv?ns?. Sama silitysraudan, ihojauheen ja l??kkeiden haju, samat paperik?hertimet joka ikinen aamu ja sama itsepetos...
- Silitysraudatta ei taloudessa tulla toimeen, - huomautti Samoilenko, punastuen siit?, ett? Lajevski niin avomielisesti puheli h?nelle tutusta naisesta. - Sin?, Vanja, olet t?n??n pahalla tuulella, huomaan... Nadeshda Feodorovna on erinomainen, sivistynyt nainen, sin? mainion j?rkev? mies. Tosin ette ole vihityt, - sanoi Samoilenko, katsahtaen h?mill??n p?yd?lle p?in, - mutta seh?n ei ole teid?n vikanne, ja sit?paitsi ... pit?? osata vapautua ennakkoluuloista ja asettua nykyajan kannalle... Min? itse puolustan siviiliavioliittoa, ja ... mutta olen sit? mielt?, ett? jos kerran olette yhteen k?yneet, on teid?n yhdess? elett?v? kuolemaanne asti.
- Ilman rakkauttako?
- Selit?n sinulle heti, - sanoi Samoilenko. - Noin kahdeksan vuotta takaperin meill? oli t??ll? asioitsijana vanha ukko, ylen viisas mies. H?nell? oli tapana sanoa: perhe-el?m?ss? on t?rkeint? k?rsiv?llisyys. Kuuletko, Vanja? Ei rakkaus, vaan k?rsiv?llisyys... Eletty?si parisen vuotta rakkaudessa on perhe-el?m?si silminn?ht?v?sti joutunut sellaiseen vaiheeseen, jolloin sinun, voidaksesi yll?pit?? tasapainoa, on pantava liikkeelle kaikki k?rsiv?llisyytesi...
- Sin? uskot asioitsijasi, tuon rahjuksen lausuntoon. Minusta h?nen neuvonsa sensijaan on mielett?myytt?. Sinun ?ij?si saattoi teeskennell?, saattoi harjoitella k?rsiv?llisyytt?, jolloin se henkil?, johon h?n ei tuntenut rakkautta, esiintyi h?nelle k?rsiv?llisyyden harjoituksissa v?ltt?m?tt?m?n? esineen?, mutta min? en ole viel? niin syv?lle vajonnut; jos minua miellytt?? k?rsiv?llisyytt? harjoitella, ostan itselleni voimistelupainot tahi vikurin hevosen, mutta ihmisen j?t?n rauhaan.
Samoilenko tilasi valkoista j??nsekaista viini?. Kun oli juotu lasi mieheen, kys?isi Lajevski ?kki?:
- Sanoppas, ole niin hyv?, mit? merkitsee aivojen pehmeneminen?
- Se on, kuinka sinulle selitt?isin ... taudillinen tila, jossa aivoaine pehmenee ... aivan kuin vetel?ityy.
- Voiko sit? parantaa?
- Voi kyll?, ellei tauti ole saanut kehitty? varsin pitk?lle... Kylmi? suihkukylpyj?, espanjank?rp?slaastaria... Jotakin sis?llisesti nautittavaksi.
- Vai niin... N?etk?s siis, mimmoinen on tilani. H?nen kanssaan en voi el??: se k?y yli voimieni. Niin kauan kuin olen sinun seurassasi, min? viel? sek? filosofoin ett? naureskelen, mutta kotona mieleni kokonaan lamaantuu. On niin ??rett?m?n tukala ollakseni, ett? jos minulle sanottaisiin esimerkiksi, ett? minun on viel? elett?v? h?nen kanssaan yksi kuukausi, niin on luultavaa, ett? laskisin luodin otsaani. Siit? huolimatta minun on mahdoton h?nest? erota... H?n on yksin?inen, ei osaa tehd? ty?t?, rahoja ei ole minulla eik? h?nell?... Minne h?n joutuu? Kenenk? luo menisi? En voi keksi? mit??n ... Sano nyt: mit? minun on tekeminen?
- Tjaa ... murahti Samoilenko, tiet?m?tt? mit? vastata. - Rakastaako h?n sinua?
- Rakastaa, sen verran kuin mies h?nen ik?iselleen ja luonteiselleen naiselle on tarpeellinen. Minusta h?nen olisi yht? vaikea erota kuin ihojauheestaan ja paperik?hertimist??n. Min? olen h?nen naiskammionsa v?ltt?m?t?n, olennainen osa.
Samoilenko joutui h?mille.
- Sin? olet, Vanja, t?n??n pahalla p??ll?, - sanoi h?n. - Et tainnut nukkua.
- Sep? se, nukuin huonosti... Tunnen yleens? voivani pahoin. P??ss? tyhjyys, syd?nt? ahdistaa, jokin yleinen heikkous... Ihan t?ytyy l?hte? karkuun!
- Minne?
- Sinne, pohjolaan. M?ntyjen, sienien, ihmisten, aatteiden pariin... Antaisin puolet el?m?st?ni, jos t?ll? hetkell? saisin jossakin Moskovan tai Tulan kuvernementissa uida joessa, palella, ymm?rr?th?n, kuljeskella sitten kolmisen tuntia vaikka kaikkein mit?tt?mimm?n ylioppilaan kanssa ja l?rp?tell?, l?rp?tell?... Ent? hein?, - kuinka se tuoksuu! Muistatko? Iltaisin kun k?yskentelee puistossa, sis?lt? kuuluu pianonsoittoa, kuulee junan tulevan... Mielihyv? saattoi Lajevskin naurahtamaan, h?nen silmist??n herahtivat kyynelet, ja salatakseen ne h?n paikaltaan nousematta kurottautui ottamaan tulitikkuja viereiselt? p?yd?lt?.
- Min?p? en ole kahdeksaantoista vuoteen k?ynyt Ven?j?ll?, - sanoi Samoilenko. - Olen unohtanut, millaista siell? onkaan. Mielest?ni ei ole ihanampaa maata kuin Kaukaasia.
- On er?s Vereshtshaginin taulu: mahdottoman syv?n kaivon pohjalla n??ntyv?t muutamat hengilt? tuomitut vaivoihinsa. Juuri semmoiselta syv?lt? kaivolta minusta n?ytt?? ihana Kaukaasiasi. Jos minun olisi valittava kahdesta: olla nokikolarina Pietarissa tahi t?k?l?isen? ruhtinaana, niin valitsisin edellisen toimen.
Lajevski vaipui mietteisiin. Silm?illess??n h?nen kumaraista vartaloaan, yhteen kohti t?hyst?vi? silmi??n, kalpeita, hikisi? kasvojaan ja kuopalle painuneita ohimottaan, pureskeltuja kynsi? ja tohvelia, joka riippuen kantap??st? lonkollaan j?tti huonosti parsitun sukan n?kyviin, Samoilenkon tuli h?nt? s??li, ja kaiketikin sent?hden, ett? Lajevski muistutti h?nen mielest??n avutonta lasta, h?n kysyi:
- El??k? ?itisi?
- El??, mutta me olemme huonoissa v?leiss?. H?n ei voinut antaa minulle anteeksi t?t? rakkausjuttua.
Samoilenko oli hartaasti mieltynyt yst?v??ns?. H?n n?ki Lajevskissa hulivilin, ylioppilaan, hyv?laatuisen nuoren miehen, jonka kanssa sopi sek? ryyp?t? ett? nauraa makeasti ja haastaa suoraan syd?mest?. Se, mit? h?n k?sitti Lajevskista, ei h?nt? ollenkaan miellytt?nyt. Lajevski naukkaili aika lailla, silloinkin kun ei olisi sopinut, pelasi korttia, halveksi virkaansa, eli yli varojensa, k?ytti puheessaan usein s??dytt?mi? lausetapoja, kulki kadulla tohvelit jalassa ja riiteli syrj?isten kuullen Nadeshda Feodorovnan kanssa - ja se oli Samoilenkolle vastenmielist?. Mutta se, ett? Lajevski oli opiskellut filologisessa tiedekunnassa, tilasi kahta paksua aikakauskirjaa, puhui usein niin oppineesti, ett? vain harvat h?nt? ymm?rsiv?t, vietti yhdysel?m?? sivistyneen naisen kanssa - t?t? kaikkea Samoilenko ei ymm?rt?nyt, mutta se miellytti h?nt?, ja h?n piti Lajevskia suuressa arvossa, itse?ns? ylemp?n?.
- Viel? yksi seikka, - sanoi Lajevski pudistaen p??t??n. - Mutta se olkoon vain meid?n kesken... En ole ilmaissut sit? Nadeshda Feodorovnallekaan, joten muista pit?? hampaittesi takana... Sain toissa p?iv?n? kirjeen, jossa ilmoitettiin h?nen miehens? kuolleen aivojen pehmenemiseen.
- Hyv?inen aika ... huokasi Samoilenko. - Miksi sit? h?nelt? salaat?
- Kirjeen n?ytt?minen h?nelle merkitsisi samaa kuin l?hde pois kirkkoon vihille. Mutta ensin ovat v?limme suoritettavat. Sittenkun h?n on tullut huomaamaan, ett? yhdysel?m?mme jatkuminen on mahdotonta, n?yt?n h?nelle kirjeen. Silloin se ei en?? ole vaarallista.
- Tied?tk? mit?, Vanja? - sanoi Samoilenko, ja h?nen kasvoilleen tuli ?kki? surullinen, rukoileva ilme, kuin h?n olisi ollut aikeissa pyyt?? jotakin hyvin suloista ja pel?nnyt saavansa kielt?v?n vastauksen. - Nai sin? h?net.
- Mink? t?hden?
- T?yt? velvollisuutesi t?t? vieh?tt?v?? naista kohtaan! H?nen miehens? kuoli pois, joten siis itse kaitselmus ik??nkuin viittaa sinulle, mit? on teht?v?!
- Kummallinen ihminen, pit?isih?n sinun k?sitt??, ett? se on mahdotonta. Yht? halpamaista ja ihmisarvoa alentavaa on naida ilman rakkautta kuin toimittaa jumalanpalvelusta, jos puuttuu uskoa.
- Mutta se on velvollisuutesi!
- Miksi min? olisin velvollinen? - kysyi Lajevski kiihtyneen?.
- Siksi, ett? sin? houkuttelit h?net miehens? luota ja otit h?net vastuullesi.
- Olenhan sanonut jo ihan selv?sti: min? en rakasta!
- Kun et rakastane, niin pid? kunniassa, palvo...
- Pid? kunniassa, palvo ... matki Lajevski. - Kuin mit?kin abbedissaa... Sin? olet huono psykologi ja fysiologi, jos luulet, ett? naisen kanssa el??ksesi selviydyt yksist??n kunnioittamisella ja palvomisella. Naiselle on ennen kaikkea tarpeen makuuhuone.
- Vanja, Vanja ... nuhteli Samoilenko h?mill??n.
- Sin? olet vanha lapsi, teoreetikko, min? sen sijaan nuori ukko ja k?yt?nn?n mies, me emme milloinkaan opi ymm?rt?m??n toisiamme. Parasta kun lopetamme koko keskustelun... Mustaa! - huusi Lajevski viinurille, - paljonko olemme velkaa?
- Ei, ei, - virkkoi tohtori h?t?isesti ja tarttui Lajevskin k?sivarteen. - Min? maksan t?m?n. Min?h?n tilasinkin. Merkitse minun laskuuni! - huusi h?n Mustaalle.
Yst?vykset nousivat ja l?htiv?t ??nett?min? astumaan rantakatua pitkin. Puistikkokadulle k??ntyess??n he pys?htyiv?t ja puristivat j??hyv?isiksi toistensa k?tt?.
- Te, herrat, olette liiaksi hemmoiteltuja! - huokasi Samoilenko. - Sinulle on kohtalo l?hett?nyt nuoren, kauniin, sivistyneen naisen, ja sin? pyrit h?nest? eroon; jos minulle Jumala sen sijaan antaisi vaikka kierokylkisen mummon, kunhan olisi lempe? ja hyv?luontoinen, niin olisinpa onnellinen! El?isin h?nen kanssaan viinitarhassani ja...
Samoilenko huomasi viimeisen lausumansa sopimattomaksi ja lis?si:
- Hommailisihan se velho siell? edes teekeitti?t? kiehumaan!
Heitetty??n Lajevskille hyv?stit h?n l?hti astumaan puistikkokatua pitkin. Kun h?n jykev?n?, kasvoilla ankara s?vy, yll??n lumivalkoinen palttinamekko, jalassa huolellisesti kiilloitetut saappaat, r?yhist?en rintaansa, jolla koreili Vladimirin t?hti nauhoineen, asteli pitkin katua, oli h?n hyvin mieltynyt omaan itseens? ja h?nest? n?ytti, ett? koko maailma mielihyvin katseli h?nt?. P??t??n k??nt?m?tt? h?n katsoi sivuilleen ja huomasi, ett? puistikkokatu oli hyv?ss? kunnossa, ett? nuoret kypressit, kumipuut ja rumat, kuivankituliaat palmut olivat sangen kauniita ja lupasivat vastaisuudessa levitt?? taajaa varjoa, ett? tserkessit ovat rehellist?, vieraanvaraista kansaa. "Kumma, ettei Lajevskia miellyt? Kaukaasia", ajatteli h?n, "varsin kummallista". Samassa tuli vastaan viisi sotamiest? pyssyt olalla, tehden h?nelle kunniaa. Oikealla puolen puistikkokatua kulki jalkak?yt?v?? my?ten er??n virkamiehen rouva poikansa, lukiolaisen, seurassa.
- Maria Konstantinovna, hyv?? huomenta! - huusi h?nelle Samoilenko, herttaisesti hymyillen. - K?vittek? uimassa? Ha-ha-haa... Terveiseni Nikodim Aleksandritshille!
Ja h?n asteli edelleen, hymyillen yh? herttaisesti; mutta n?hdess??n sotilasv?lsk?rin tulevan vastaan h?n ?kki? rypisti kulmansa, pys?ytti v?lsk?rin ja kysyi:
- Onko sairaalassa ket??n?
- Ei ket??n, teid?n ylh?isyytenne.
- Kuinka?
- Ei ket??n, teid?n ylh?isyytenne.
- Hyv?, saat menn?...
Huojutellen mahtavasti ruumistaan h?n suuntasi askelensa vesimyym?l?lle p?in, jossa p?yd?n takana istui grusialaiseksi itse??n mainitseva vanhahko, lihava juutalaisakka, ja lausui t?lle niin kovaa, kuin olisi komentanut kokonaista rykmentti?:
- Olkaa hyv?, antakaa minulle soodavett?!
Life Is Nothing More Than a Never-Ending Duel"To be in continual ecstasies over nature shows poverty of imagination. In comparison with what my imagination can give me, all these streams and rocks are trash, and nothing else." - Anton Chekhov, The DuelUsing his keen spirit of observation, Anton Chekhov depicts in his short stories the world as it is, focusing on the range of emotions one might feel throughout his life. From love to hatred, from exaltation to misery, from epiphany to utter confusion, every character has to experience all human emotions in order to understand life. This Xist Classics edition has been professionally formatted for e-readers with a linked table of contents. This ebook also contains a bonus book club leadership guide and discussion questions. We hope you'll share this book with your friends, neighbors and colleagues and can't wait to hear what you have to say about it.Xist Publishing is a digital-first publisher. Xist Publishing creates books for the touchscreen generation and is dedicated to helping everyone develop a lifetime love of reading, no matter what form it takes
1922. Mansfield is New Zealand's most famous writer. She was closely associated with D.H. Lawrence and something of a rival of Virginia Woolf. Mansfield's creative years were burdened with loneliness, illness, jealousy, alienation, all this reflected in her work with the bitter depiction of marital and family relationships of her middle-class characters. Her short stories are also notable for their use of stream of consciousness. Like the Russian writer Anton Chekhov, Mansfield depicted trivial events and subtle changes in human behavior. Her family memoirs, collected in Bliss, secured her reputation as a writer. Contents: At the Bay; The Garden Party; The Daughters of the Late Colonel; Mr. and Mrs. Dove; The Young Girl; Life of Ma Parker; Marriage a la Mode; The Voyage; Miss Brill; Her First Ball; The Singing Lesson; The Stranger; Bank Holiday; An Ideal Family; and The Lady's-Maid. See other titles by this author available from Kessinger Publishing.
Anton Pavlovich Chekhov (1860-1904) was a Russian short story writer and a playwright. His playwriting career produced four classics, while his best short stories are held in high esteem by writers and critics. Chekhov practiced as a doctor throughout most of his literary career: "Medicine is my lawful wife," he once said, "and literature is my mistress." Chekhov renounced the theatre after the disastrous reception of The Seagull in 1896; but the play was revived to acclaim by Constantin Stanislavski's Moscow Art Theatre, which subsequently also produced Uncle Vanya and premiered Chekhov's last two plays, Three Sisters and The Cherry Orchard. These four works present a special challenge to the acting ensemble as well as to audiences, because in place of conventional action Chekhov offers a "theatre of mood" and a "submerged life in the text." His originality consists in an early use of the stream-of-consciousness technique combined with a disavowal of the moral finality of traditional story structure.
AFTER the festive dinner with its eight courses and its endless conversation, Olga Mihalovna, whose husband’s name-day was being celebrated, went out into the garden. The duty of smiling and talking incessantly, the clatter of the crockery, the stupidity of the servants, the long intervals between the courses, and the stays she had put on to conceal her condition from the visitors, wearied her to exhaustion.
"Dad, I can break up with Lucas and marry into the most powerful mafia family, the Vittorine family, and wed that brutal heir." Eve's robe hung loosely, and there were kiss marks all over her neck. "But I have one condition. If you agree to it, I'll marry him." Eve's father, Robert Costa, asked her excitedly on the other end of the phone, but Eve abruptly hung up. Lucas got out of the bathroom, wiping droplets from his wet hair. Then he pulled Eve into his arms, and they fell into bed together. Eve buried her face in his chest, but her eyes were cold. She was the daughter of the Costa family and had been secretly in love with Lucas Smith, a district leader in the family, for five years. Three days ago, she was kidnapped. The kidnappers targeted a batch of goods belonging to Lucas. They used Eve as leverage to threaten Lucas. Her phone died after repeatedly trying to call him all night, but Lucas never answered. Eve was pushed off a cliff and was badly injured. She was then saved by the head of her family, so she narrowly escaped death. Lucas was flirting with her father's illegitimate daughter, Alina. Eve utterly realized Lucas's true face and stopped loving him. Lucas proposed to her today, and Eve had prepared a big gift for him. She would give him freedom.
"Where do you think you're going, huh? You're mine now, Little Mouse. Get back in the house!" Vincenzo's voice boomed, sending chills down Victoria's spine as her world seemed to crumble. Victoria Washington was shattered-betrayed by her boyfriend who dumped her the day before his wedding, to her sister. She was left humiliated, mocked by everyone. But fate had other plans for her. She's broken, he's lost. She's full of fear, and he's the monster. Yet, somehow, he's her light while he remains in darkness. Vincenzo Dante will stop at nothing to tarnish his family's name for forcing him into a marriage he never wanted. But what he doesn't realize is that his new wife is stronger than she seems-too broken to bend under his cruelty. But when love begins to bloom, and secrets start to unfold, what will happen next?
She spent ten years chasing after the right brother, only to fall for the wrong one in one weekend. ~~~ Sloane Mercer has been hopelessly in love with her best friend, Finn Hartley, since college. For ten long years, she's stood by him, stitching him back together every time Delilah Crestfield-his toxic on-and-off girlfriend-shattered his heart. But when Delilah gets engaged to another man, Sloane thinks this might finally be her chance to have Finn for herself. She couldn't be more wrong. Heartbroken and desperate, Finn decides to crash Delilah's wedding and fight for her one last time. And he wants Sloane by his side. Reluctantly, Sloane follows him to Asheville, hoping that being close to Finn will somehow make him see her the way she's always seen him. Everything changes when she meets Knox Hartley, Finn's older brother-a man who couldn't be more different from Finn. He's dangerously magnetic. Knox sees right through Sloane and makes it his mission to pull her into his world. What starts as a game-a twisted bet between them-soon turns into something deeper. Sloane is trapped between two brothers: one who's always broken her heart and another who seems hell-bent on claiming it... no matter the cost. CONTENT WARNING: This story is strongly 18+. It delves into dark romance themes such as obsession and lust with morally complex characters. While this is a love story, reader discretion is advised.
Season 1: Esther Davenier has spent her life proving she belongs-first to the elite family who raised her, then to a society that values bloodlines over loyalty. But when a long-lost "real" daughter is found, Esther is discarded like yesterday's scandal-her name erased, her face mocked, her engagement stolen. They thought they could bury her. But Esther doesn't go quietly. Armed with multiple powerful hidden identities and a dangerous new ally-CEO Evander Westvale, the man they said she could never have-Esther steps back into the limelight not to reclaim what was stolen, but to take what was never offered. Now she's more than ready to turn the game upside down. Season 2: When the powerful Davenier family reunites, Victor Davenier moves the Victory Group back to their homeland to spend more time with his daughter-Esther Davenier. Because of this, Roger Davenier, Esther's twin brother, finds himself buried in responsibilities, leaving no time for love-until a beautiful secretary, Alexandra, walks into his life uninvited and slowly pulls him closer. But Alexandra is caught between a protective mother hiding a dark past, a jealous rival determined to humiliate her, and a powerful client who sees her as more than just a secretary. Drawn into a dangerous game of power, desire, and betrayal, she must find her strength to survive. And Roger? He's no longer sure if he's protecting his secretary... or falling hopelessly in love with her.
Yelena discovered that she wasn't her parents' biological child. After seeing through their ploy to trade her as a pawn in a business deal, she was sent away to her barren birthplace. There, she stumbled upon her true origins-a lineage of historic opulence. Her real family showered her with love and adoration. In the face of her so-called sister's envy, Yelena conquered every adversity and took her revenge, all while showcasing her talents. She soon caught the attention of the city's most eligible bachelor. He cornered Yelena and pinned her against the wall. "It's time to reveal your true identity, darling."
Rachel used to think that her devotion would win Brian over one day, but she was proven wrong when his true love returned. Rachel had endured it all-from standing alone at the altar to dragging herself to the hospital for an emergency treatment. Everyone thought she was crazy to give up so much of herself for someone who didn't return her feelings. But when Brian received news of Rachel's terminal illness and realized she didn't have long to live, he completely broke down. "I forbid you to die!" Rachel just smiled. She no longer needed him. "I will finally be free."
© 2018-now ManoBook
TOP